Istahdan kaupungilla jätskibaariin. Lueskelen lehteä ja nautin jäätelöstä. Yhtäkkiä tajuan. Jotkut ihmiset tekevät tätä joka päivä. Ei siis läheskään tarpeeksi moni, mutta jotkut. Ja niille jotka arvelevat minun puhuvan jäätelön syönnistä, ei en tarkoita sitä. Tarkoitan, että jotkut tekevät jotain, mitä tahansa, pelkästään itsensä takia ja vielä joka päivä. Istun siis siinä ja en ole kenellekään hyödyksi, vaan olen siinä pelkästään itseni takia.
Viimeinen kuukausi, tai vuosi.. ehkä viisi, on kulunut pitkälti asioiden hoitamisen näkökulmasta. Mitä enemmän saat aikaan sitä oikeutetumpi olet olemaan onnellinen. Nyt on edessä selvä muutos. En tarkoita että lakkaan tekemästä, mutta lakkaan suorittamasta. Sillä, uskokaa tai älkää, en ole pitkään aikaan ajanut BMXää pitääkseni hauskaa. Olen ajanut suorittaakseni. Olen ajanut saadakseni parempia tuloksia. Olen ajanut saadakseni treeniohjelman tehtyä, jotta saan parempia tuloksia. Liian usein (suomalaisessa) urheilussa sorrutaan tähän. Hauskanpidosta puhutaan, mutta sitä ei arvosteta.
Suoritus, tuloskeskeinen treenaaminen, syö hauskuudesta. Kuten myös hauskuus syö hieman tuloksiin tähtäävästä kovasta työstä. Vähintään pelko on siitä on suuri. Suomalainen tosi urheilu tunnetaan muunmuassa suolla rämpimisestä. Itsestään viimeisenkin pisaran antamisesta.. Suolla ei moni juokse hymyissä suin. Mistä siis löytyisi se kultainen keskitie joka ei upota suonsilmään, mutta ei myöskään päästä kulkijaansa rullaamaan asfalttitietä?
Nykytilanteessa totta kai mietin näitä kysymyksiä oman treenaamiseni kannalta. Mutta myös tulevan lapseni kannalta. Kuinka auttaa lasta pärjäämään olematta kuitenkaan natsi äiti. Ehkäpä esimerkin kautta. Siispä lähden rämpimään takapihani suolle ja istutan muutamat hillat siinä samalla ;)
Siinä sivussa mahakasvaa ja halu BMX pyörän päälle myös kasvaa. Olen ajanut viime aikoina sinkulalla pitkin kaupungin katuja, sekä läskipyörällä hieman metsään eksyen. Asia minkä olen huomannut on että sateella pyöräilyä harrastavat tuppaavat kulkemaan hymyissä suin :)
Viimeinen kuukausi, tai vuosi.. ehkä viisi, on kulunut pitkälti asioiden hoitamisen näkökulmasta. Mitä enemmän saat aikaan sitä oikeutetumpi olet olemaan onnellinen. Nyt on edessä selvä muutos. En tarkoita että lakkaan tekemästä, mutta lakkaan suorittamasta. Sillä, uskokaa tai älkää, en ole pitkään aikaan ajanut BMXää pitääkseni hauskaa. Olen ajanut suorittaakseni. Olen ajanut saadakseni parempia tuloksia. Olen ajanut saadakseni treeniohjelman tehtyä, jotta saan parempia tuloksia. Liian usein (suomalaisessa) urheilussa sorrutaan tähän. Hauskanpidosta puhutaan, mutta sitä ei arvosteta.
Suoritus, tuloskeskeinen treenaaminen, syö hauskuudesta. Kuten myös hauskuus syö hieman tuloksiin tähtäävästä kovasta työstä. Vähintään pelko on siitä on suuri. Suomalainen tosi urheilu tunnetaan muunmuassa suolla rämpimisestä. Itsestään viimeisenkin pisaran antamisesta.. Suolla ei moni juokse hymyissä suin. Mistä siis löytyisi se kultainen keskitie joka ei upota suonsilmään, mutta ei myöskään päästä kulkijaansa rullaamaan asfalttitietä?
Nykytilanteessa totta kai mietin näitä kysymyksiä oman treenaamiseni kannalta. Mutta myös tulevan lapseni kannalta. Kuinka auttaa lasta pärjäämään olematta kuitenkaan natsi äiti. Ehkäpä esimerkin kautta. Siispä lähden rämpimään takapihani suolle ja istutan muutamat hillat siinä samalla ;)
Siinä sivussa mahakasvaa ja halu BMX pyörän päälle myös kasvaa. Olen ajanut viime aikoina sinkulalla pitkin kaupungin katuja, sekä läskipyörällä hieman metsään eksyen. Asia minkä olen huomannut on että sateella pyöräilyä harrastavat tuppaavat kulkemaan hymyissä suin :)
