Mä tiedän, sama laulu koko vuoden. Ei ole aikaa kirjoittaa tai ei ole sanottavaa. Miulla ei ole nytkään mitään sanottavaa. Oikeastaan on, mutta kiinnostus sanoa puuttuu. Blogi on tainnut nähdä päivänsä. En ole vielä päättänyt, mutta niin tuskaiselta koko viimeisen vuoden kirjoittaminen on tuntunut että viisainta olisi varmaan jättää blogi osio pois näiltä sivuilta. 

Näiltä sivuilta viittaa nimittäin toisiin sivuihin. Ne sivut eivät vielä ole valmiit joten en voi antaa vielä mitään näyttiä. Sivujen tekemiseen tulee menemään vielä hetki. En hae täydellistä mutta aihe alue on todella kattava, nimittäin pyöriäily. Pyöräilystä ei mielestäni ole tarpeeksi tietoutta netissä suomeksi. Ongelma on se että minulla itselläni ei ole tietoutta tarpeeksi millään kielellä joten joudun opiskelemaan kaiken mitä kirjoitan. 

Espanjan lämpö kuitenkin kuumottaa ja pyörät huutaa nimeäni (vaikkakin aina painotan että äänetön pyörä on paras, niin kutsuhuudot sallittakoon). Tänään on myös edessä 2h maantielenkki. Kaikkeen minäkin lupaudun mukaan. Kaksi tuntia, istuen, tuolla kuumassa.. hmmm.. no okei, huomenna on velodromin vuoro, joten parempi tottua istuma pyöräilylajeihin. Harjoittelu on muuttumassa melko hardcoreksi. Kerron siitä joku päivä ;) eli ehkä tämä blogi ei nyt vielä tältä istumalta loppunut :D Tästähän tuli itseasiassa ihan täydellinen postaus <3

Paluu sinne edellä mainittuun todellisuuteen on käsillä. Kisakausi on ohi ja arki iskee kasvoille. Peruskuntolenkki ei ole muuttunut miksikään, venytellä ei voi koskaan liikaa, ruokailu pitäisi palauttaa edes jossain määrin inhimilliselle tasolle ja kaiken kukkuraksi taas ollaan hukassa. Jokaisen kauden jälkeen iskee sama tyhjyys. Tässäkö se nyt oli? Mitäs nyt?

Nyt on edessä kovaakin kovempaa treeniä Espanjassa. Ensi vuoden MM-kisat ovat jo luvattoman lähellä. Koska edessä on Olympia vuosi niin kisat kisataan jo toukokuussa ja paikkana Kolumbia.

Oman radan avajaiset, jokseenkin takkuinen kausi ja Espanjan pienet henkilökohtaiset ongelmat ovat ajaneet minut umpikujaan. Kun vuosi sitten halusin kovasti jonkun pysyvän paikan, jonkin mihin tarttua kiinni, niin nyt olen valmis katoamaan pyöräni kanssa maailmalle. Positiivista on kuitenkin se että pyörä ei ole jäämässä matkasta, mutta negatiivista on se kuinka tämä elämäntyyli niistää kyllä viimeisenkin pisaran mikä irtoaa. Ehkä se on vaan kuukausien jälkeen nämä ensimmäiset päivät kun pitää oppia olemaan taas yksin. Tai ehkä se jos  vuorokaudesta on hereillä 3h, kertoo omaa tarinaansa.

Ratani on siistein kaikesta! Pääsin vihdoin ajamaan sitä ja en olisi millään lopettanut. Toivottavasti useat ovat saaneet tästä intoa rakentaa omia paikkoja. Yksi hyppy on jo paljon! Ja ajanmyötö rakentaa lisää jos on mahdollisuus. Täytemaata saa usein ilmaiseksi.. mitä muuta tarvitsee on lapio ja lihakset tulee kaupan päälle ;)

Palovammat on parantunut todella hyvin! Enää tarvii vaan malttaa rasvailla. Onnea on myös Amerikka sukkatyyli puoleen sääreen nostettuna ;)