MM-kisa viikon alkuun on 12 viikkoa aikaa. Tuntuu, että mun sydän sai jonkun sivu äänen kun tajusin tämän. Paita pitäisi hommata. Lentoliput kotiin pitäisi ostaa. Olen siis näillä näkymin jättämässä väliin PM-kisat. Samaisena päivänä on nimittäin kaksi läheisimpää ystävääni menevät naimisiin. Kutakuinkin ainut kaverikutsu on tullut minulle. Aika paha, eikö vaan! En tiedä vielä varmaksi.. PM-kisoja tulee joka vuosi (toivottavasti jatkossa joka neljäs vuosi Suomessa). Nämä kaverukset menevät naimisiin kerran, ainakin keskenään :D Vielä on pari päivää aikaa miettiä ennenkun tulee rahaa ja on edes mahdollista ostaa lippuja. Siitä puheen ollen, yksi reissu vähemmän ei varmaan haittaisi pankin velkalyhennyksien laskijaa.

Tänään juttelin aivan mahtavan herran kanssa. Juteltiin elämän arvoista.. Siitä mitkä ovat minun tavoitteet. Mitä oikeastaan tarkoittaa tavoite ja mikä on taas haave. Tästä päästiin suunnitelmaan. Minulla on MM-kisoja edeltävälle viidelle kuukauden asetettuna 8 eri tavoitetta. Nyt aion tehdä viikko kohtaiset tavoitteet viimeiselle 12 viikolle. Tai itseasiassa 2-3 tavoitetta/viikko. Tämä on suunnitelma ja suunnitelmalla on päämäärä. Päämäärä ilman suunnitelmaa on haave. Minun suunnitelmassa on isommat tavoitteet ja pienemmät tavoitteet. Näkisin jopa pienet tavoitteet vievän minua enemmän eteenpäin. En ajattele, että 3 viikon päästä pitää hypätä hyppyri X, vaan ajattelen että tällä viikolla pitää tehdä 5 manuaalia viimeisellä suoralla! Kaikki varmaan tietää kumpi laittaa työskentelemään paremmin.

Olin menossa viikon päästä etelä saarelle turisti reissulle, mutta nyt tuntuu, että en pysty. Voin olla turisti kun olen 70v, mutta tuskin ajan BMX:ää silloin. Ei kylläkään mahdotonta.. EN TIIÄ. EN TIIÄ MITÄÄN.

Paikallisen pojan näyte kuinka manutetaan, vsjo ravno

Mielenkiintoinen sana. Hyväntekeväisyyttä voi olla niin monenlaista. Melko useasti hyvien tekojen takana on oma hyöty. Taisin siitä joskus puhua. Oli miten oli. Eilen ajattelin, että otan tavoitteeksi saada vähintään yhden ihmisen hymyilemään joka päivä. Ei voi olla niin vaikeaa. Minkä takia sen teen on hyvä kysymys. En voi tietää muiden ihmisten tarkoituksia, mutta harvalle tulee vastaava edes mieleen. Väitänkö nyt siis olevani jotain erikoista? Olenko mielestäni parempi kuin muut?

Olen. Olen mielestäni monessa asiassa parempi kuin joku toinen. Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi nähdä itsensä parempana. Tiedostan myös, että en ole maailman paras. Tiedän, että en ole tehnyt mitään niin merkittävää, että minut tultaisiin muistamaan siitä. Tarvitseeko meidän kaikkien tehdä jotain mistä meidät muistetaan? Se olisi mielestäni tavoittelemisen arvoista.

Tästä pääsin seuraavaan ajatukseen. Mikä voisi olla minulle tärkeä asia. Tällä hetkellä (googlen mukaan) 17 000 lasta kuolee päivittäin nälkään. Toivon, että joskus voin tehdä tuon asian eteen jotain. Tällä hetkellä se tuntuu pohjattomalta suolta. Mitä voin tehdä tällä hetkellä? Yhden ihmisen päivättäinen hymy, ei tunnu riittävältä.

Ajattelin, että mikäli Strider-potkupyörä bisnes lähtee sujumaan niin hyvin kuin se näyttää, niin voisin perustaa säätiön. Kaikki minun ansioit siirettäisiin tälle säätiölle. Säätiö tukisi vähävaraisten perheiden lasten urheiluvaruste hankintoja, pystyisin ostamaan näille perheille potkupyöriä, meidän sisäänosto hintaan. Noh, paluu tähän maailmaan. Tuo on vain ajatus vielä tässä vaiheessa, ei lupaus.

Järjestin tälle aamulle dirttihyppyjen korjaamistalkoot. Itse olin paikalla 4,5tuntia. Yhteensä 8 tyyppiä ilmaantui paikalle. Ahkerimmat junnut olivat paikalla 3 tuntia. Minkä takia he tulivat paikalle, sitä en voi tietää. Mutta olen erittäin iloinen, että heidän on kasvatettu niin, että heillä on joku syy yhteisenhyvän tekemiseen. (Jos nyt joku viisas sanoo, että he tulivat paikalle, jotta saavat ajaa paremmille hyppyreille, niin myös ne kaikki jotka eivät tulleet hyötyvät meidän tekemästä työstä)

Jou, en tiiä menikö homma jo vähän yli. Aijon kuitenkin tehdä tätä jatkossakin. Kuntopyörä ja nörttäys samaan aikaan. Tarkoitus oli polkea pyörää 30min, mutta 60min jälkeen pakotin itseni lopettamaan. Hiki pisarat vaan valu nenää pitkin. Meikä on taivaassa :)

Aamulla oli myös aivan yltiömahtava kokemus BMX-radalta. Kahden päivän vesisateen jälkeen, heti kun myrsky loppui, suuntasin radalle. Radan vieressä oli jäätävä lammikko. Olen tavannut mennä lämmittelemään dirttihyppyreille, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta ajaa niitä. Hypyt oli aivan mössöä, sekä muodot menneet pilalle sateen mukana.

Tämä nyt oli melko oletettavaa. Mutta BMX-radalla ei näkynyt merkkiäkään sateesta. Rata oli kuiva, ei edes pehmeä mistään kohdasta. Jopa lähtötornin betoni oli vielä märkää. Ratadalla ei näyttänyt hiekanmurukaan liikahtaneen sateen johdosta. Tämä on joku ihmeen pesusieni!! Ei yksinkertaisesti järki riitä ratkomaan miten tämä on mahdollista.

Sain kuntopyörän kotiin. En olisi uskonut koskaan nauttivani paikoillaan pyörittämisestä niin paljon kuin nyt. Ulkona sataa vettä, on kylmä ja pimeä. Minä istun mukavasti kuivassa katsomassa leffaa. Sain katsoneeksi Uusi-Seelantilaista tuotantoa olevan elokuvan Boy. Kaksi kuukautta leffa on ollut pöydällä, että katsoisin sen. Mutta en vaan saa itseäni tv:n eteen. Kunnes nyt!! Mahtavaa :)

Viikonloppuna olin kiinni motocrosskisassa lippumiehenä. Walkersit järjestivät porukkaa kisaan, kerätäkseen rahaa Matt:in Euroopan matkaan. Joten tietenkin olin paikalla! Ja nyt on 95% varmaa, että kun tulen Suomeen niin ostan motocross pyörän. Jeah, se oli siistiä!!

Noniin, eli torstaina keräilin itseni kasaan ja suuntasin East City BMX -radalle. Rata näytti siltä, että voin U-käännöksen ja jatkaa matkaa. Nappasin kuitenkin kiinni niskavilloistani ja heitin itseni radalle. Yllättäen rata olikin tosi hyvä ajaa. Matalahkoja kumppuja joka suoralla ja lähtötornin alamäki lähes flatti. Silti hyvä! Kälynen kuva yhdistelmäni:

Pyörä autoon ja seuraavalle radalle. Mountain rider jengi oli saanut uuden radan valmiiksi. Lähtökumpu näytti lupaavalta. Ensimmäisen suoran hypyt oli pitkiä, mutta matalia. Toisen suoran hypyt oli liian pieniä, onneksi niiden välillä oli kuitenkin tarpeeksi tasaista. Näin toinen suora oli vaan huono, mutta ei pilannut koko rataa ;) Kolmas suora oli täydellinen!! Neljäs suora mitään sanomaton. Lähtörampin päällä hyvä ruudukko kisoja varten. Yleinen puiston ilme todella hieno.

Okei, pyörä autoon ja nokka kohti Uuden-Seelannin ainoaa supercross rataa. Matkaa oli jonkun verran. Vihdoin olin lähellä.. mutta rataa ei meinannut löytyä. Kyllä 8m lähtötorni pitäisi näkyä omakotitalojen ylitse. Paikalliset opasti minut radalle. Olin oikeassa paikassa, mutta kuului ajaa talojen 76 ja 78 välistä. Rata löytyi, mutta se ei todellakaan ollut SX-rata. Olin laittanut navigaattoriin väärän osoitteen ja olin tullut Papakuran radalle. Se näytti hauskalta. Leikkisältä, niin paljon mitä halusin päästä kokeilemaan. Ajoin muutaman kierroksen ja totesin että se siitä. Radasta ei saanut mitään irti. Kumpa joku pitäisi sitä paremmassa kunnossa!! Se voisi olla todella hyvä!

Uusi yritys löytää Punin rata, eli Sunset Coast. Tunti ajoa ja rata löytyi. Minulle oli kerrottu, että radan ympärillä on aidat, mutta minulle oli myös sanottu, että niiden yli voi kiivetä. Paluumatkalla oli jo todella pimeään, niin että tyydyin menemään portin ali, ennemminkuin kiipeämään kahden aidan yli! :) Rata oli hieno! Haluan tulla tänne treenaamaan. Ei edes minun lempi rata, mutta varmasti mukava ajaa valoisaan aikaan.. Käytännössä koko radan oli vierekkäin prolinja ja normilinja. Eli jälleen kaikille jotakin! :)

Wuhuu! Tein parin päivän retken Aucklandiin. Aivan ihanaa. Aurinko paistoi ja kaikkialla oli niin kaunista. Keskiviikko aamuna heräsin ja pakkasin kimpsut ja kampsut autoon. Noin kello 11 olin jo perillä. Olin ostanut kuntopyörän ja uuden satulan trademe -sivulta, joten olin periaatteessa niitä noutamassa. Kello 13.08 "työt" oli takana ja huvi alkoi. Suuntasin ensimmäisenä North Harbourin BMX radalle. Tarkoituksena oli iskeä 6 rataa kahdessa päivässä.

Sain kamat päälle ja samalla Rico (10v. kolmin kertainen maailman mestari josta mainitsin aikaisemmin) saapui paikalle. Emme ollut sopinut mitään. Rico oli juuri päässyt ulos sairaalasta (jalassa tulehdus) ja halusi päästä vähän ajamaan. Mehän sitten ajettiin :) Rata oli ihana. Ensimmäinen suora oli remontissa joten ajoimme lähinnä kahta viimeistä. Hyppyjä ja manuaaleja ;) Pikkuisia, mutta hauskoja! Työmiehet sulki viimeisen suoran, joten keskityimme kolmenteen suoraan. Rico hyppäsi välillä toisen suoran hyppyjä. Mutta minulle ne oli aivan liian isoja. Manuaalit onnistui aivan täydellisesti!

Sade tuli ja pojat halusi lähteä. Minä jäin vielä kokeilemaan vähän. Kaikki oli jo autossa, kun Ricon isä tuli takaisin. Hän sanoi, että haluaa nähdä kun hyppään. "Hyppäsin". Hän sanoi, että menen alas ja ponnistan ylös, mutta siinä välissä on liian pitkä tauko. Se pitää tehdä kuin jousi. Alas nopeasti ja samantien ylös. Kokeilin. Pikkuisen arkailin. Menin uudestaan ja hyppäsin isoimman hyppyni ikinä. Ja tuntui, että näytin Ricolta!! :)

Eli aikaisemmin kaikki aina vaan sanoi preload, preload! No minähän kyykkäsin!! Mutta menin alas, odotin, ja ponnistin. Ei siis näin enää ;)

Huomasin, että oli ilta. Jäi siis kaksi rataa välistä. Ei hätää, oli uskomattoman hauskaa! Laitan huomenna kuvia torstain paluumatkalta, jolloin ajoin 4:llä eri radalla!! Tässä muutama kuva North Harbourin radasta. Tähän mennessä tykkään tästä kaikista eniten. Muutama pointti:
+ Maaliviivan jälkeen pitkä suora ennen kuin pitää pysähtyä merkkaamaan kuka oli ensimmäinen jne.
+ Ensimmäiset kaksi suoraa vähän isompia, kolmannella suoralla myös pro-linja, viimeinen suora pieni = KAIKILLE JOTAKIN!

Ihana tunne; olen vapaa!! Suljin facebook tilini ja olo on verrattavissa lottovoittoon. Nyt kun ei ole enää naamakirjan läppiä, niin saatan kirjoittaa tänne enemmän yleiskuulumisia. Jos jotakuta haittaa, niin voi valittaa korkeimpaan oikeuteen.

Kuvia syntymäpäivä raftingistä:

Viikonloppuna kämppikselle tuli kavereita grillaamaan. Minulle oli asiasta ilmoitettu sanomalla; "mun kaverit tulee lauantaina grillaamaan, ei mitään erikoista, me vaan pikkusen grillataan". Olin itse siis kipeänä, joten jättäydyin kemuista pois.. Noin 21.00 talo oli jo meluisampi kuin perus diskobaari. Puolen yön aikaan toivoin hartaasti että porukka lähtisi jo baariin. Ne oli meikannut ja laittautunut kuten yleensäkin baari-iltoina tehdään. Kello 1.00 alkoi toivo hiipua. Ei ne ollut lähdössä mihinkään. Meno vaan koveni. Mitä ihmettä ne rääkyy kokoajan?!

Meinasin hermostua. Take it easy. Ei auttaisi mitään mennä sanomaan niille, että olisivatko hiljempaa. Nukkuminen ei yksinkertaisesti olisi silti mahdollista. Ei vaikka olisi piisamirotta ja uppoutuisi ajatuksiinsa. "Älä hermostu, jos et pysty nukkumaan, niin mitä pystyt tekemään?", ajattelin. Strider PDF-esitelmiä! Ja siitä se idea sitten lähti. Yö oli pian ohi ja aamulla ei nuppia kiristänyt yhtään niin paljon kuin jos olisin maannut pää tyynyssä miettien kuinka urpo mun kämppis on. EI se ole urpo. Täällä vaan pikkunen grillaus tarkoittaa kotibileitä ja kun ihmiset asuu omakotitaloissa, niin kotibileet ei välttämättä tarkoita baariin lähtemistä.

Tänään olin takaisin radalla. Kolme päivää ajamatta BMX:llä. Ensiksi luulin että olin hukassa, mutta sitten tajusin mistä on kyse. Kolme päivää pois ja pikkusen jo kadotin fiilistä!! Huh huh :D

Ainiin, ajattelen nykyään englanniksi. Se tulee melko helposti jos on pitkään englanninkielisessä maassa. Yksi päivä ajattelin englanniksi asioita. Sanoin itselleni; lopeta nyt toi englanti ja ajattele suomeksi. Seuraava ajatus tuli taas englanniksi. Rupesin puhumaan pääni sisällä englantia oikein nopeasti. Ärsytin siis itseäni. Mutta hauskaa oli se kun en pystynyt oikeasti lopettamaan vaikka yritin. Että moro!

Talvi on tulossa. Kylmyys on iskenyt tällä viikolla ihan tosissaan.Voihan räkä; varpaita paleltaa ja ei ole villasukkia matkassa. Olen tulossa kipeäksi. Ei se mitään, tällä viikolla on nimittäin otettu isoja harppauksia.

Manuaalissa ollaan taas siinä mihin jäätiin viime kesän lopulla, eli onnistuu melkein aina, melkein kokonaan. Ihan ihmetyttää miten se on ollut viimeiset 5 kuukautta niin mahdottoman vaikeaa. Ei ole onnistunut sitten naurulla eikä itkulla. Hypyt on myös mennyt eteenpäin. Pitäisi taas puskea itsensä ottamaan uusi askel.

Siihen tämä elämä taitaakin kiteytyä. Kuinka usein pystyt haastamaan itsesi tekemään asioita joita et haluaisi tehdä. Tuntuu epämielyttävältä kokeilla jotain uutta mitä ei vielä osaa. Sinne epämukavuusalueelle astuminen on se millä noustaan muiden yläpuolelle.

Elikkä, kun opettelee jotain, niin ensimmäiset kerrat tuntuu epämielyttävältä. Pitää vaan tehdä muutama kerta lisää ja siitä tulee hauskaa. MUTTA häviääkö yeinen alussa oleva epämielyttävä tunne jos haastaa itsensä kokeilemaan uutta jatkuvasti. Minä teen sitä melko paljon, mutta silti aina uudet jutut alkaa jokseenkin jarrut päällä. Se on aivoissa!

Vähän eri juttu, mutta vähän sama: Dirttihyppyrien vieressä on todella pieni ja säälittävä pump track, siis kamalampaa en ole nähnyt. Kuitenkin muut pystyy ajamaan siitä ja tekemään miljoona manuaalia. Se on niin pieni, että manuaalit on tavallaan helppoja. Pelkkä siinä pumppaaninen synnyttää minussa vastareaktion. Eilen valmentaja käski minut kokeilemaan sitä. Menin kerran ja sanoin että ei toimi, toi ei vaan toimi! Yritin että oltaisiin vaihdettu paikkaa. Valmentaja käski kokeilla uudestaan. Menin ja tulin takaisin pyöritellen päätäni; "tsiisus mitä kuraa!" Hän käski mennä uudestaan. Ei onnistunut. Tulin takaisin päätäni pyöritelleen. Valmentaja pysäytti minut; "sinun pitää vähitellen ruveta sanomaan hyviä juttuja itsellesi, haloo, teit radalla manuaalin, se onnistui. Et ole vielä kertaakaan tuulettanut siitä. Ole iloinen, että haastat itsesi tekemään uudestaan ja uudestaan. Ala keskittyä positiiviseen! Jos jatkat tuota samaa niin sinulla ei ole mitään syytä olla täällä. Voit vaikka samantein lähteä takaisin kotimaahasi" Valmentaja oli niin tuskastunut minun negatiivisuuteeni, että minua alkoi naurattaa. Menin uudestaan ja se onnistui. Tein samantein toisenkin manuaalin, se oli vielä ensimmäistä parempi. Tulin takaisin ja sanoin ensimmäinen oli hyvä koska... toiseen olin tyytyväinen koska... Menin uudestaan, ei mennyt yhtä hyvin kun viime kerralla. Tulin valmentajan luokse ja sanoin; se oli hyvä koska en ollut niin jäykkä. Samaa uudestaan ja uudestaan! Se oli hauskaa, onnistuin joka kerta jossain! Aina on jotain hyvää. MIksi siis keskittyä siihen mikä ei ollut hyvää?!

Uskon, että omalla ajatusmaailmallaan pystyy poistamaan tuon alussa olevan epämielyttävyyden. Tarvitsee vaan harjoittaa mieltä, PALJON! Niin paljon kuin urjeiluun tarvitaan taitoa ja fysiikkaa, niin pelkkä ajatusmaailma voi heittää sinut ääripäästä toiseen!

Viikonloppu katsojan roolissa takana. Kolme päiväinen tapahtuma, yli 1000 ilmoittautumista (reilu 900 kuskia, mutta osa osallistui kahteen sarjaan). Kisat kisattiin UCI ikäluokilla, mutta vähän eri systeemillä.

Perjantaina oli lämmittely, sekä Mighty11 koeryhmään karsinta. Todennäköisesti jonkinlainen BikeNZ järjestämä kehitysryhmä. Tämän lisäksi oli seurojen väliset mestaruustaistot. Jokainen seura oli ilmoittanut 4 tyttöä ja 4 poikaa, jotka sitten kisasivat ja ratkoivat mikä seura on nopein.

Lauantaina alkoi henkilökohtaiset kisat. Kolme kierrosta, joilla ratkaistiin ns. paikkajärjestys. Eli voittajan luokkaan tuli sijalle 16 tullut kuski. Kahdeksanneksi tulleen luokkaan tuli 9. tullut kuski, jne jne.. Eli omalla tavallaan lämmittelypäivä, mutta silti jossain määrin pystyi vaikuttamaan tuleviin kilpakumppaneihin. Loppujen lopuksi on kuitenkin parhaat jäljellä ja mitataan kuka vielä jaksaa, niin ei niin kovin merkityksellistä.

Sunnuntai oli sitten päivistä kovin. Kolme alkuerää, joista jatkoon päässet neljännesosa- ja semifinaalien kautta aina finaaliin saakka.

Melkoiset hippalot! Tavallaan onni, että minulle oli sanottu etten voi kisata. Jälkikäteen selvisi että olisin voinut osallistua. Minun olisi pitänyt vaan hommata Uuden-Seelannin lisenssi. Tämän lisäksi kansallisiin mestaruuskisoihin osallistuvien pitää kauden aikana kisata vähintään 4 karsintakisaa. Tuloksella siis ei väliä, mutta pitää osallistua. Jos näihin ei ole osallistunut, niin joutuu maksamaan 100dollaria "sakkoa" per kisa. Kisojen hinnaksi olisi minulle siis kertynyt 300dollaria sakkoa (olin osallistunut yhteen karsintakisaan). Lisenssimaksu 50 dollaria ja kisamaksu 85dollaria. Ja jos olisi halunnut mukaan cruiser- tai superclass luokkiin niin vielä 85-100$, eli ehkä vain parempi kun ei annettu houkutusta osallistua.

Paras näytös oli kun 10v poikien finaaleissa Rico Bearman osui lähdössä porttiin ja oli lähellä mennä ohjaustangon yli. Näin ollen hän jäi lähdössä paljon muista. Ensimmäisenä oleva kuski tuntui menevän menojaan, mutta huhhuh minkä shown poika pisti kun pääsi rytmisuoralle. Ei sitten mitään järkeä. Voittajana maaliin ja katseet kohti MM-kisoja!

Aika selkeän kuvan sain siitä mitä on olla Olympia urheilija; kaikki haluaa kertoa sinulle jonkun jutun, kysyä kysymyksen, vähintään pyytää nimikirjoituksen. Itse en toivottavasti halua enää kysyä kysymystä, tai kertoa hauskaa juttua.. en tiedä, tuntuu aivan uskomattoman raskaalta roolilta! Toisaalta en usko että pystyn olemaan kysymättä, koska hänen vastaukset on niin järjettömän hyviä! Toki homman voisi hoitaa niin, että harvemmat haluaisi kysyä kysymksiä... sitten saisi melko huonon maineen ja varmasti vaikeammin sponsoreita jne. Toivoisin että hän olisi vähän ilkeämpi, niin että saisi vähän helpotusta tuohon urakkaan!!