Istahdan kaupungilla jätskibaariin. Lueskelen lehteä ja nautin jäätelöstä. Yhtäkkiä tajuan. Jotkut ihmiset tekevät tätä joka päivä. Ei siis läheskään tarpeeksi moni, mutta jotkut. Ja niille jotka arvelevat minun puhuvan jäätelön syönnistä, ei en tarkoita sitä. Tarkoitan, että jotkut tekevät jotain, mitä tahansa, pelkästään itsensä takia ja vielä joka päivä. Istun siis siinä ja en ole kenellekään hyödyksi, vaan olen siinä pelkästään itseni takia. 

Viimeinen kuukausi, tai vuosi.. ehkä viisi, on kulunut pitkälti asioiden hoitamisen näkökulmasta. Mitä enemmän saat aikaan sitä oikeutetumpi olet olemaan onnellinen. Nyt on edessä selvä muutos. En tarkoita että lakkaan tekemästä, mutta lakkaan suorittamasta. Sillä, uskokaa tai älkää, en ole pitkään aikaan ajanut BMXää pitääkseni hauskaa. Olen ajanut suorittaakseni. Olen ajanut saadakseni parempia tuloksia. Olen ajanut saadakseni treeniohjelman tehtyä, jotta saan parempia tuloksia. Liian usein (suomalaisessa) urheilussa sorrutaan tähän. Hauskanpidosta puhutaan, mutta sitä ei arvosteta. 

Suoritus, tuloskeskeinen treenaaminen, syö hauskuudesta. Kuten myös hauskuus syö hieman tuloksiin tähtäävästä kovasta työstä. Vähintään pelko on siitä on suuri. Suomalainen tosi urheilu tunnetaan muunmuassa suolla rämpimisestä. Itsestään viimeisenkin pisaran antamisesta.. Suolla ei moni juokse hymyissä suin. Mistä siis löytyisi se kultainen keskitie joka ei upota suonsilmään, mutta ei myöskään päästä kulkijaansa rullaamaan asfalttitietä? 

Nykytilanteessa totta kai mietin näitä kysymyksiä oman treenaamiseni kannalta. Mutta myös tulevan lapseni kannalta. Kuinka auttaa lasta pärjäämään olematta kuitenkaan natsi äiti. Ehkäpä esimerkin kautta. Siispä lähden rämpimään takapihani suolle ja istutan muutamat hillat siinä samalla ;)

Siinä sivussa mahakasvaa ja halu BMX pyörän päälle myös kasvaa. Olen ajanut viime aikoina sinkulalla pitkin kaupungin katuja, sekä läskipyörällä hieman metsään eksyen. Asia minkä olen huomannut on että sateella pyöräilyä harrastavat tuppaavat kulkemaan hymyissä suin :) 

Voin sanoa että on ollut melkoinen kuukausi takana. Suomeen tulon jälkeen olen ollut vetää kahta eri junnujen leiriä. Molemmissa teemana BMX. Sen lisäksi kivasti vieraita käymässä, mikä on vienyt voiton blogin kirjoittamisesta... sekä SM-kisat.. Nyt tulin lentokentälle tarkoituksella ajoissa jotta saan kerrottua tänne missä mennään. Minulla kun ei siis ole muuten käytössä nettiä.

Ensimmäisenä muutama sana SM-kisoista. Olin tavallaan valmis. Tiesin mihin pystyn. Tiesin myös ettei minun ole pakko kisata.. Koska en täysin halunnut.. Menin kisoihin sen takia että minulle on yhä useammat sanoneet kuinka Minni on kehittynyt. Ja onhan hän, mutta ei vaan Minni vaan kaikki naiskuskit. Aika-ajojen jälkeen sanoin itselleni että ei ole pakko enää. Näytit jo tasosi muille.. Kisasin silti. Eihän sitä osaa lopettaa. Ensimmäinen erä ja selkeä voitto. Toinen erä ja kaatuminen. Minun vika tuo kaatuminen, mutta jos joku leikkaa eteen kun sinulla on paljon enemmän vauhtia niin ei se auta kun kokeilla onneaan. Huonosti kävi. Onneksi ei liian huonosti. 

Hyppäsin ylös, olin ottamassa pyörääni. Mutta aivoni sanoi ei. Ne vaan sanoi että ei ole sen arvoista. Miksi ei ole sen arvoista kisata loppuun? Voitto olisi ollut vielä enemmän kun mahdollinen. Sijoilla 1, 3, 1, 1 olisin voitttanut.. Mitä jos jotain on revennyt? mitä jos vauvalle kävi jotain? Kyllä, nyt oli paikka antaa tunteiden tehdä päätös. Mahani kasvulla on kerrankin joku positiivinen syy. Siellä kasvaa vauva. Se on vallan ihanaa minulle. Aivan mahdottoman ihanaa. Siinä ei yksi kisa tunnu missään. 

Matkalla olen nyt EM-kisoihin. Oikeastihan en edes haluaisi ajaa, mutta ajan koska itse tämän matkan varasin. Ajan koska kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla ok. Lääkäritkin sanoi että se on vielä ok. Ajan koska se on ehkä viimeinen kisa minkä ajan. En tiedä tulevasta vielä mitään, mitään muuta kuin että se on todella jännittävää <3

Kiitos kaikille minua tukeneille ja puolellani seisseille. Muutto Jyväskylään on edessä, mutta kaikki aikanaan, nyt on loppukesä aikaa valmistella Röllille (vauvalle) kunnon muotoja hiekkalaatikkoon ;)

Jes! Voin kiesus mikä riemu: MM-pronssi!! Kisoissa oli muutama tärkeä hetki jotka oli edellytystä tämän tuloksen saavuttamiseen. Ajattelin että ylimääräisen hehkuttamisen puolesta kävisin tilanteen läpi ihan faktoina :) Ensimmäinen päivä, eli 20” kisa päättyi siihen että jätin ensimmäisen mutkan auki. Kuinka ollakaan tuohon samaan on kaatunut monta muutakin kisaa. Muunmuassa vuoden 2013 finaalipaikka meni kun jätin viimeisen mutkan auki. Noh, tästä jokseenkin itselleni vittuuntuneena seuraavaksi päiväksi kirjoitin numerokylttini taakse sanat: mene sisään. Alkuerät pääsin tavallaan helpolla. Olin jokaisessa erässä ensimmäinen, kunnes viimeisellä suoralla lopetin polkemisen ja yksi kuski tuli ohi juuri ennen maaliviivaa. En välittänyt siitä koska olin tietoisesti säästellyt energiaa tietäen että ratkaisevat erät, finaalit, on vasta alkamassa. Alkuerien jälkeen näin ajoni videolta ja mitä ihmettä? Aluksi olin edellä, sitten porukka meni ohi, sitten taas ohitin heidät. En ymmärtänyt mitä tapahtui, kunnes huomasin että olin lopettanut polkemisen lähtömäen puolivälissä. Tämä oli todella hyvä video nähdä, koska jatkossa pystyin korjaamaan tämän virheen!! Semifinaaliin sain valita portin kolmantena. Se oli helppoa koska kaksi ensimmäistä ottivat portit 1 ja 2. Minä toki menin kolmanteen. Semi finaalissa ajoin kuin hullu. Tulin itsellenikin yllätyksenä toiseksi (jättäen selvästi taakseni finaalissa toiseksi tulleen). Pistin kaiken peliin. Finaaliin sain valita portin neljäntenä. Ensimmäinen otti ykkösen. Toinen viitosen! Kolmas kakkosen joten minulle jäi kolmas. Laitoin kaiken peliin. Ajo tuntui todella hyvältä. Kunnes tappavan pitkä kolmas suora oli ohi ja minulla ei ollut enää virtaa. Yritin polkea mutta se osoittautui aika epävarmaksi. Viimeisen kummun kohdalla aivoni vain sanoivat: "Kukaan ei tule. Älä ota sitä polkaisua". Ja en ottanut.... ja niin yksi kuski kimposi ohitseni... Jos kimposi koska järjestäjällä oli ongelmia maalikameran kanssa ja he eivät kuulemma käyttäneet sitä. En tajua miten se on mahdollista mutta näin nyt vaan oli. Toinen tai kolmas, yksi ja sama minulle. Surkuhupaisaa on se että alkuerien polkemattomuus tavallaan jäi päälle.. tavallaan annoin aivojeni ajatella näin...​Hauska lisätieto oli myös että toisessa semifinaalissa oli kaikki australialaiset ja toisessa kaikki jenkit. Sen lisäksi meidän semifinaalista jatkoon päässeet ottivat sijat 1-4, sekä toisen semin (australialaiset) sijat 5-8. 

​Matka on ollut pitkä. Se alkaa noin neljän vuoden takaa. Oikeastaan viiden, aina ensimmäisistä MM-kisoistani. Kuitenkin tämä vuosi on ollut selvänä päämääränä neljä vuotta. Pitkän ajan tähtäimellä treenaaminen voi olla tuskastuttavaa, mutta kun matkalla on pieniä tavoitteita niin pitkä matka taittuu tavallaan itsestään. Harmikseni olin koko talven käytännössä kipeänä, joten treenaus ei saanut viimeistä huippuaan, mutta siitä huolimatta tämä tulos on minulle kultaa.

- Ennen matkaa, kun varaat majoituksesi, kerro julkisesti missä aijot yöpyä. Mikäli järjestät yhteismajoitusta, niin kohtalaista kysyä kaikkien joukkelaisten mielenkiintoa yhteiseen majoitukseen, eikä ainakaan jättää muutamaa joukon ulkopuolelle. Mikäli majoittujia on paljon ilmoita missä yövyt ja kerro hotellin tarjous muille, jolloin he voivat varata jotka kerkeävät. Muut varmaan löytävät läheltä hyvän vaihtoehdon. Ole tietoinen missä kukin yöpyy.
- Kävele kisapaikka läpi, tarkista että kaikki toimii, jos jokin on huonosti järjestetty keksi vaihtoehto ja ehdota sitä kisajärjestäjälle, infoa joukkueelle kuinka kisapaikka toimii.
- Ennen kisoja lähetä mahdollisimman paljon infoa tulevasta.
- Saadessasi numerokyltit, tarkista että jokaisen kuskin pussissa on sama numero kuin listalla.
- Joukkeenjohtajan roolin hoitaminen kunnialla. Mene kokouksiin. Kirjaa pääpointit ylös ja kutsu joukkue koolle kuulemaan mitä kokouksessa on kerrottu. Tämä on myös hyvää yhteistä aikaa porukalle. 
- Luo ryhmä faceen, tai säköpostiketju, johon liität kaikki kisoihin tulevat, tämän kautta voit kerroa kaiken jälkeenpäin tulleen infon.
- Kisapäivänä ole paikalla ensimmäisenä ja viimeisenä. Yleensäkin ole paikalla! Varaa mukaan muutama sisäkumi, kaikki ekstra on plussaa. Varsinkin siinä vaiheessa kun lasten vanhemmat eivät pääse kisapaikalle mukaan, saattaa tulla muutama hasardi joilla ei ole mukana vettä, tai mitään evästä. 
- Tee listat joukkueelle missä näkyy kenenkin motonumerot ja portit. Tuo finaalien motot joukkueen teltalle, niin että jokainen tietää missä mennään.
- Pidä huolta kuskeistasi. Katso että jokainen juo, syö, verryttelee... kuullostaa hieman äitimäiseltä mutta kisapäivä on yllättävän stressaava joten yksinkertaiset asiat saattaa unohtua.
- Pidä huolta että kuskisi on ajoissa motojonoissa, tai delegoi tämä tehtävä jollekin muulle. On myös helpottavaa mikäli jonotuksen aikana on tarvittaessa mahdollista kommunikoida jonkun kanssa. Mikäli huomaat että rengas onkin puhki, niin sinun pitää saada viesti jollekin nopeasti että hän tuo jonoon työkalut. Joukkueenteltalle lähteminen tarkoittaa käytännössä kisasta myöhästymistä. 
- Mikäli joku joukkuelainen jää kisasta pois, ilmoita siitä järjestäjälle.

Tätä viikkoa on odotettu jo pitkään. Nyt on tasan viikko ennen kuin MM-kisat alkaa. Viimeistelyä. Mitään suurta ei ole tehtävissä, muuta kun mokattavissa jos tekee liikaa. Mutta tämä onkin parasta aikaa. Aikaa jolloin tuntee kuinka hyvin menee joka päivä. Kisoja edeltävä aika on ihanaa! Kroppa jaksaa, ajo on nopeaa, pääkin on jopa kunnossa :D

MM-kisat itsessään on alkanut melkoisena ploppina. Kisaradan kun piti olla valmis jo yli 2 kuukautta sitten. Sen jälkeen luvattiin kuukausi sitten... ja sen jälkeen luvattiin tämän viikonlopun kisoihin. Noh, eipä ollut rata valmis. Kisat siirrettiin toiselle radalle. Eipä ole rata valmis vieläkään. Uskon että rata saadaan valmiiksi kisapäivään mennessä. Mutta treenipäivistä en ole vielä kovin varma. Rata näyttää ehkä kovin valmiilta, mutta uskokaa, edistys on niin hidasta että vaikka pystyssä olisi kaikki muut paitsi lähtötorni niin en olisi varma saadaanko sitä valmiiksi kisoihin. 

Tänä viikonloppuna oli siis kisat. Ajoin kahdella pyörällä. Ensimmäinen päivä oli aivan kamala. Pyöristä puuttui osia, minulta puuttui numerokyltit, ajolasit... Onneksi näin, sillä kirjoitin itselleni listan mitä minun pitää muistaa kisapäivinä. Kisat oli siirretty uudelle radalle, jossa ei ollut valoja. Näin ollen kun päivä meni liian pitkäksi niin kesken kaiken ilmoitettiin että jokaisella onkin vain kaksi motoa. Kuskeja oli yli 800, mutta se on normaalia täällä... jokainen tiesi alusta asti kuinka paljon kisat tulee viemään aikaa. Tuollainen ilmoitus kesken kisan on vaan käsittämätön. Se lisäksi täällä kisoissa on joitain omia sääntöjä. En tiedä miksi, esim. finaaleihin portteja ei saa valita vaan ne tulee "randomina" listalle. Näin ollen motojen ajamisessa kovaa, ei ole mitään pointtia. Toinen päivä olikin sitten paljon parempi. Alla makoisat 4tuntia unta ja olin ihan liekeissä :) 20" ekassa mutkassa ekana, jokaisessa motossa ja 24" ekassa mutkassa tokana joka kerta :) Treenasin siis ekoja suoria :) Voitin monta joita en ole aikaisemmin voittanut. Tästä on hyvä lähteä seuraaviin kisoihin!!

mun puhelin zippasi niin ei ole mitään kuvia jakaa :(

​Luin tuossa yön melujen keskellä Iltasanomien jutun kolumbialaisesta jalkapalloilijasta joka tuli Suomeen pelaamaan ja hänen kokemistaan kulttuurieroista. Olen usein ennenkin kuullut kommentteja kuinka suomalaiset ovat erilaisia, useimmiten kuulee kuinka Suomessa on kylmä ja ihmiset ovat kaikista kylmintä. 

Noh, tavallaan tiedän tuon, mutta tavallaan olen myös eri mieltä. Otetaan esimerkkinä kulttuuriero jonka olen kokenut kaikkialla maailmassa, mutta voimakkaimmin täällä Kolumbiassa: Ihmisillä ei ole mitään yksityisyyttä! Olen usein aivan räjähtämässä, kun ihmiset puskee iholle. Siis metrossa sen ymmärtää, kun metro on täynnä, niin otetaan pari askelta vauhtia ja pusketaan sisään. Tuntemattomat ihmiset nojaa selät vastakkain koska silloin vie vähemmän tilaa ja saa vähän lepoa. Ai hitto että se ahdistaa kun joku tuntematon painaa selkänsä kiinni sinuun. Kuuma päivä. Yrität vähän oikaista, jotta henkilö tajuaisi ottaa edes 2cm etäisyyttä, mutta ei oikaisun jälkeen nojaus jatkuu...

Sitten kun mennään radalle niin ihmiset kerääntyvät ymrärillesi niin että sinulla ei ole pakokeinoa. Ymmärrän sitä hieman, koska kyseessä on pääsääntöisesti lapsia, joiden kanssa on hauska jutella, jotka eläytyvät ja ovat ihmeissään. Haluavat kuulla miltä eri kielet kuullostavat... heille puhumisessa on vielä jotain huvia ja hyötyä. Sitten ne aikuiset ihmiset, jotka eivät pelkästään tule aivan iholle ja yritä väkisellä vääntää sinulle juttua kesken harjoituksiesi. Vaan jotka kaiken lisäksi seuraavat sinua. Muutaman pahimman olen laittanut merkille. Ihan huvikseen viime kerralla, kun juttelimme noin 10 henkilön ryhmässä, vaihdoin paikkaa ja siirryin pois noiden pahimpien ahdistelijoiden vierestä. He siirtyivät perässä.

Samaan kulttuurieroon kuuluu kokemukset kun joku sinulle lähes tuntematon, tulee yhtäkkiä ja koskettaa hiuksiasi (kun sinä yrität keskittyä ottamaan videota ja neuvomaan junnuja..) Hyi hitto, oikeasti, tulee ihan etova olo. Ei kuullosta varmaan kummoiselta näin sanallisesti kuvailtuna. Mutta mieti, että joku seuraa sinua, seisoo koko ajan aivan iholla vaikka ympärillä olisi 2 hehtaaria tyhjää tilaa.. Tsiisus, mä niin haluan Suomeen, mökilleni, yksin, hiljaisuuteen, hajuttomuuteen.. elämättömyyteen. Niinkuin ulkomaalaiset kokevat Suomen. Heistä usein tuntuu että ihmiset eivät olisi elossa. Minä kaipaan sitä! Nämä ihmiset jotka ovat elossa, tarvitsevat jonkun sortin jumputuksen jonka kanssa menee ristiin toinen pimputus.. Siihen päälle kaikki huutaa omaa asiaansa.. Yleisestikin heidän tarvitsee puhua kokoajan, heidän tarvitsee olla isossa porukassa koko ajan.

Ei noissa asioissa ole oikeasti pelkästään pahaa, mutta minulle suomalainen kulttuuri kaikessa elottomuudessaan on kuitenkin mahtava. Suomalaisten aitous on mahtavaa. Jos halataan niin halataan oikeasti, eikä mitään muodollisuuksia. Samoin myös muiden kulttuurien positiivisuus on mahtavaa. Ensimmäisenä ei oleteta ihmisen (minun) tarkoittavan jotain pahaa. Se on ihan huippua. Olen miettinyt jo monesti että pitäisikö minun ruveta puhumaan hassusti ja ehkä kävelemään myös vähän oudosti että suomalaiset tajuaisivat että en tarkoita pahaa. Mielensä pahoittajat on vallanneet Suomen. Se on yksi kulltuurimme syvimpiä syntejä, koska sitä opetetaan suoraan lapsille. Mielensä pahoittajien ja paskaa puhuvien vanhempien lapset toistavat noita sanoja eteenpäin. He oppivat märehtivän ajattelutavan jo ihan junnuja. Se leviää kuin kulovalkea. En tiedä tajuaako vanhemmat sitä. Tiedän kuitenkin perheet joiden vanhemmat jauhavat lastensa kuullen asioita ja perheet jotka sitä eivät tee ainakaan lastensa kuullen. Ja lapsissa näkyy valtava ero. Toiset märehtii voivottelee ja toiset elää omaa elämäänsä pätkän vertaa välittämättä...

Muita kulttuurieroja: Jokaisessa maassa olen kuullut Suomen koulujärjestelmän hyvyydestä. Sitä on kai itse vaikea tajuta minkälainen ero voi olla, mutta eroja oikeasti on. Espanjassa esimerkiksi, jos et laita lastasi yksityiseen kouluun (eli maksa noin 500e per kuukausi, per lapsi), tulee hän jäämään kakkos- tai kolmosluokan kansalaiseksi. Espanjassa ja Kolumbiassa, kaikki ovat opiskelleet Englantia, yhtä monta vuotta kuin me opiskelemme peruskoulussa. Mutta ei siitä saa ralli-englantia edes hyvällä myötätunnolla. Ihmiset osaa sanoa: how are you? ehkä tietämättä mitä se edes tarkoittaa. Syynä se että englanninkielen opettaja ei osannut itse sen enempää. Tästä päästään sopivasti kadun elämään. Sekin on pahinta täällä Kolumbiassa. Syrjäytymiseen ei tarvitse paljoa. Kaduilla on ruuhka, koska kodittomia riittää. Suomessa ollaan enemmän ja enemmän tuskissaan siitä kuinka työtä tekemättömiä elätetään ilmaiseksi. No järjestelmässä on varmaan jonkin sortin korjauksen varaa jos lehtijutut pitävät paikkansa että tällä hetkellä töiden vastaanotto antaisi samat tulot kuin työttömänä pysyminen. Mutta on se silti vaan hiton hieno systeemi että väliinputoamisen mahdollisuuden on niinkin vähissä kuin ne Suomessa ovat. Jokainen kun keskittyisi (enemmän) siihen että itse pärjää, eikä siihen että paljonko on naapurin Marjukan työttömyystuki niin oltaisiin unelmavaltiossa :) 

Neljä vuoden aikaa on myös tosi hieno juttu. Se on niinkun neljä elämää yhdessä vuodessa ja sitten se alkaa uudestaan. Täällä on sama sää 365 päivää vuodesta. Et koskaan kaiva talvivaatteita kaapista ja mene lumisotaa, jota aikasi leikittyä vaihta fillarointiin. Täällä on kokoajan samaa. Luonto ei näytä sinulle kauneuttaan kun se muuttuu talvesta kesään ja kasvit herää henkiin, tai takaisin syksyyn kun lehdet ovat monivärisiä. Se on omalla tavallaan tylsää kun kokoajan on sama.

Nyt haluan nukkua, mutta kun jumputus ja pimputus on käynnissä... niin enpä tiedä onnistaako. Ikävä Suomeen. Ollaan iloisia ja kiitollisia suomalaisia :) Hyvää äitienpäivää kaikille!

Kamala mikä nimi, mutta siis premundial oli tämän päivän kisa :) Alan päästä taas kiinni tähän hommaan! Tänään tulos oli toinen. Se on tosi hyvin, mutta ensimmäinen ei ollut millään tavalla mahdoton.. Hmmm. Kerrassaan ihanaa silti! Kisat oli mielenkiintoisella radalla, sillä rata oli tosi vauhdikas. Se johtui pitkälti siitä että korkeusero ekan ja vikan suoran välillä oli melko suuri. En nyt uskalla metreissä mennä sanomaan... mutta silti sanon että yli 3m korkeusero kevyesti. 

Kisapäivä oli läpi melko vikkelään. Siis tarvittava paussi kyllä oli erien välissä, mutta samaan aikaan radalla oli se perinteinen 2-3 motoa. Lämmittelyjen piti alkaa kello 9.00 mutta portti ei toiminut ja seuraavaksi treenejä viivytettiin koska autot oli parkkeerannut niin ettei ambulanssi päässyt radalle. Puolisen tuntia myöhässä pääsimme ajamaan. Huom. kukaan ei valittanut sanallakaan (ainakaan niin että olisin ymmärtänyt sitä). Porttia testatessa, kyllä kuului hurraa huutoja ja huokauksia jos portti ei lähtenytkään aukeamaan. Kisojen jälkeen suoraan podiumille hakemaan pysti ja done. Kotiin. Kello noin 12.30.

Portti oli myös melko hidas. Helsingin portti on yleisesti ottaen todella nopea, mutta toisinaan kisoissa on eri nopeuksisia portteja. Esim. progate, eli MM-kisojen portti on erilainen kuin Kivikon portti. Oman lähdön säätämiseen eri portille olen huomannut parhaaksi keskittyä lähtemään eri merkillä, mutta sitten kun lähtee niin lähtee täysillä. Toiset tykkää viedä vartaloa vähän taaksepäin hitaammalla portilla. Näin on pidempi aika kunnes on "lähtökuopissa" ja saa myös isomman liikkeen, eli enemmän voimaa. Minä en tykkää roikkua liian takana, minulla kärsii liikkeen nopeus siinä. Makuasia :) Mutta varmaa on se että portti on todella tärkeä osa BMX racingiä! Siitä puheenollen... miulla on yksi uudistus omaan treenaamiseen... ja toivottavasti voidaan hyödyntää sitä myös yhdessä :) Kerron lisää kun olen pääsyt ensin kokeilemaan! :D

Vau, maailma kääntyi ympäri viikossa! En siis ole edes vaihtanut eteläiselle pallonpuoliskolle mutta maailma, tai siis minun maailmani, on kokenut melkoisen mullistuksen. Olen jo pitkään tuntenut ahdistusta sosiaalisen median paineesta. Pitää olla kokoajan tavoitettavissa. Olen muuttunut siihen, että jos ei ole joka hetkelle jotain virikettä, niin käsi sujahtaa taskuun. Ottaa puhelimen, turvakoodi on näpytetty ennenkun kerkeän edes tajuta että minulla on puhelin kädessä. Kuulostaako tutulta?

En halua semmoista elämää. Olen tehnyt jo useampia liikkeitä asian edistämiseksi, joista jokainen on parantanut hyvinvointiani. Ensimmäisenä facebookin käytön eliminointi. Tavallaan olen yhä facessa, mutta en ole riippuvainen siitä. Sovelluksien sulkeminen puhelimestani. En ole vielä poistanut sovellukia, eli voin käydä katsomassa mitä niissä tapahtuu mikäli haluan, mutta ne ei piperrä minulle mitään josta saisin syyn ottaa puhelimen käteen. Myös kun olen toisten seurassa niin vältän puhelimen räpläystä, vaikka kaikki muut porukassa sitä tekisivät, niin kai ne jossain vaiheessa tajuaa että olemme siinä yhdessä ja minä istun tyhjän panttina kun he koodaavat...

​Siinä rinnalla, jokainen puhelimen sovellus, tuntuu kovin turhanpäiväiseltä. Jokainen sosiaalisen median puputtama juttu on todella turhanpäiväistä. Kuinka voin katsella jotain ikuisia läskistä laihaksi muodonmuutos kuvia, tai Rouva X:n uudet silikonipakarat, tai uusi hifistely osa pyörään... mitä ikinä sieltä tuleekaan, kun samalla oikeassa 4D maailmassa mihin meidän toisinaan kuuluisi nostaa katseemme makaa edessäni mies joka ei ole syönyt kahteen päivään. Käynyt suihkussa 2 viikkoon.. tai ehkä kahteen kuukauteen. Vaikka tämän maailman todellisuus olisikin toisinaan karu, niin haluan olla silti läsnä tässä maailmassa. 

Mitä vahvoja tuntemuksia!

Toki jokainen zombi vähän treenata pystyy ;) tässä Bellon rata, huomioitavaa on lähtötorni.. Huomasin jo kaukaa että jo on korkea... ja kun kiipesin katsomaan niin lähtömäessä on kaksi porttia! Eli yhdistetty 8m ja 5m lähdöt samaan mäkeen! Siistiä!! :) Ja niin perään tommonen järkky pitkä pöytä, eli voi hyppiä minkä vaan siivet kantaa!!

Syntymäpäivänäni, täytin siis 30v, aloitin viikon mittaisen leirin Vilasanan radalla. Valmentajana ja leirin järjestänä, niin ja radan omistajana ja rakentajana, toimi useille suomalaisille tuttu Marc Tugues, #yourbmxcoach. Olin kevyesti sanottuna jännittynyt miten leiri menisi. En ole yleensä hyvä leiriläinen. En vaan kestä liian pitkän aikaan saman toistoa... samojen asioiden kertausta... enkä kyllä samoja naamojakaan. Sen lisäksi olin ollut todella pitkään kipeänä. Tiesin että muilla on virtaa enemmän kuin minulla, vaikka olisin ollut kunnossa.. saati sitten kun en ole päässyt treenaamaan koko talvena. ​

Jännitys osoittautui turhaksi. Leiri oli juuri sitä mitä minä tarvitsin. Leiri oli leiri, semmoinen mitä minulle leiri sanana tarkoittaa. Söimme yhdessä, nukuimme yhdessä ja toki treenasimme yhdessä. Mikä tärkeintä valmennus oli laadukasta. Todella laadukasta. Ei samojen juttujen kertausta kun aina leireillä.. ei sitä kakkaa mitä aina käydään läpi... Pidin Marcin valmennuksesta jo muutama vuosi sitten kun olimme tekemisissä enemmän, mutta nyt hän oli kehittynyt valmenjana todella huimasti. Marc on käynyt UCI:n valmentajakoulutuksen... muistaakseni tasolle 4 asti. Myös Brittien valmentajakoulutuksen. Sillä nyt vaan on merkitystä että onko valmentaja kouluttautunut hommaansa. Plussat Marcille ammattitaidosta BMX valmentajana ja ryhmän vetämisestä. (On eri asia valmentaa yksilöä tai ryhmää). Minä olen nipo valmennus ja ohjausasioissa, joten jos miulta saa plussaa niin saa oikeasti osata asiansa. ​

Mitä tämä huvi sitten maksoi? Viikko, tai oikeastaan 5 päivää, maksoi 300e. Sisältäen siskonpetimajoituksen, ruuat (jota oli niin paljon ettei edes jäätelöä pystynyt syömään lisäksi) ja valmennuksen. Päivät oli todella laadukkasta treeniä. Koko päiväksi oli suunniteltu ohjelma... Treeniryhmä oli myös aivan huippu. Jokaikinen ryhmäläinen vei minun sydämmeni. Onkin hieman haikeaa olla yksin kotona <3

Mitä minä opin. Noh, olen hieman arka speksaamaan sitä mitä itse opin. Mutta ennen kaikkea nyt olen valmis lähtemään Kolumbiaan. Sain mahtavia treenejä joita miun pitää tehdä... Sain ensimmäisen suoran natsaamaan (oli todella hyvä treeni käydä ensimmäinen suora pala-palalta läpi, yhdessä suorassa oli n. 9-15 eri osa-aluetta). Manuaalit isompiin hyppyihin kuin ennen. Hyppyihin varmuutta (ajoasento tekee ihmeitä). Treenasimme radalla, tekniikoita radan ulkopuolella, palauttavat ajot, TRX lihaskuntoa, sprinttejä.. kaikkea. Ennen kaikkea sain sen mikä oli miun tavoite; lisää vauhtia! Siitähän BMX:ssä on kyse! :) Olen todella tyytyväinen. 

Ja pääsin myös ajamaan supercross lähtöä! Ihan huippua. Ensimmäistä kertaa uskalsin polkea alas :) En toki hypännyt... mutta enää se ei tunnu mahdottomalta! Niin muuten, tämä on Espanjan ainut 8m lähtötorni. Ja ei taida olla montaa yhtä isoa rataa muutenkaan.